Päihdepäiväkirja osa 1
Tämän blogin tarkoitus on purkaa itseäni ja auttaa samalla muita päihdeongelman kanssa kamppailevia. Yritän kertoa mahdollisimman tarkasti lapsuudestani, nuoruudestani ja siitä kuinka päihteet ottivat hallinnan elämästäni. Yritän kertoa kokemukseni kaltoinkohtelusta, alistamisesta ja väkivallasta kotona sekä koulussa. Tämä blogi toivottavasti mahdollistaa sinut joka luet tätä miettimään päihteidenkäyttäjää myös ihmisenä ja arvokkaana olentona tai sinua käyttäjää tukemaan päätöksessäsi päästä irti huumeista sekä minua purkamaan pahaa oloa joka myllertää sisälläni vieläkin 6 kk kuivilla ollessani kovista huumeista.
Siinä olikin varmaan kaikki oleellinen joten olen valmis siirtymään itse tarinaan. Ensimmäiseen osaan pyrin saamaan paljon tietoa lapsuuden kodistani ja ilmapiiristä siellä.
Voisin aloittaa siitä miten minut muokattiin muottiini, ei omasta tahdosta vaan maailman ja ihmisten tietämättömyyden. Pidän itseäni todella herkkänä ihmisenä ja sairauteni ”adhd” vielä vahvistaa kokemania tunteita ja pelkoja. Valitettavasti kukaan ei siihen aikaan tästä sairaudesta mitään tiennyt. Kotona ilmapiiri oli synkkä,väkivaltainen ja rakkaudeton täysin sairaalloisen kammottava lapselle. Uskon että näillä kokemuksilla oli iso vaikutus siihen mitä minusta vielä tulisi..
Päivä alkaa kun isä ja äiti tappelevat aamupalan yhteydessä (minusta) niinkuin aina. Herään noin aamu 6-7 aikaan kun vanhemmat valmistautuvat työpäivää varten ja keittelivät keittiössä kahvia.
Kuulen taas kovaa ääntä.. isän voimakas ääni kantautuu huoneeseni mutta en saa puheesta kunnolla selvää. Nousen sängystäni ja kävelen huoneeni oven taakse.. keskityn kuuntelemaan.. taas minusta tapellaan. Pelästyn.. pakokauhu valtaa ruuminii, hengitys tihenee olenko tehnyt taas jotain väärin.. Jähmetyn pelosta. Varaudun jo henkisesti ottamaan selkäsaunan ja kammotavat karjunnat ja huudot vastaan. Äiti kyllä tietää mitä kotona tapahtuu mutta hän ei uskalla ottaa kantaa mihinkään vaikka tietää että kaikki on väärin mitä siellä tehdään.. Kello tulee jo sen verran että äidin on lähdettävä töihin.. epäonnekseni minun koulu alkaa vasta myöhemmin ja jään isän kanssa kahden..
Kuulen kuinka nyt kävellään huoneeseni raskain ja nopein askelin. Juoksen sänkyyn jos vaikka esittäisin nukkuvaa ja säästyisin selkäsaunalta. Ovi aukeaa ja armoton karjunta alkaa.. isä kävelee sänkyni viereen ottaa kädestäni kiinni ja repii takkahuoneeseen.. Minun on riisuttava paitani, alushousut saavat jäädä. Kyyristyn maahan polvilteni ja pidän paljaan selkäni kohti kattoa. Kuulen isän ottavan vyötä irti housuista ja sivusilmällä näen tämän taitavan vyön pienempiin kerroksiin jotta iskut tekisivät mahdollisimman kipeää.
En itke olen vain jäykkänä pelosta.. ensimmäiset iskut laukaisevat jännitteet ja pelon. Tässä kohtaa en kai enään pysty ymmärtämään ja en tunne kipua vaan katson itseäni ikään kuin ylhäältä päin kolmannesta persoonasta. Kaikista pahinta on odottaa tätä tilannetta.. epätoivo,pelko, avuttomuus ja muut raskaat tunteet lakaistuvat harteiltani samalla kun isä harjoittaa syntiään. Tämän jälkeen juoksen huoneeseeni ja alan itkemään.. emme koko päivänä puhu toisillemme aina kun näitä päiviä tulee. Vielä kuitenkaan päivä ei ole pulkassa vaan on aika lähteä kouluun jossa toinen helvetti odottaa. Joka päivä tuntuu taistelulta ja iltaisin nukkumaan mennessä ajattelen että tästäkin päivästä selvittiin.
Jospa jatkan tarinaa sitten toisessa osassa.. en jaksa nyt kirjoittaa enempää tältä illalta. Kiitos lukijoille.
